（免責聲明中之完全是芬蘭語本當不上手，交流僅供娛樂輕鬆看待！！）

Tuulia ja Kaleva olivat majoittuneet vuoristohuvilan asuntolaan jo hyvissä ajoin ja ryhtyneet purkamaan tavaroitaan. Heti kun Tuulia avasi matkalaukkunsa, se oli kuin Pandoran lipas—täyttä kaaosta, tavaroita putosi ympäri lattiaa.

“Vau—!” hän parahti ja nappasi lattialta pussillisen helmiä. Ne olivat niitä käsin tehtäviä rannekoruhelmiä, joita hän ei ollut saanut valmiiksi lentokoneessa.

Kun hän tajusi, ettei laukku tulisi pysymään siistinä vaikka mitä tekisi, Tuulia vain tuhahti ja työnsi sen syrjään. Sitten hän kääntyi Kalevan puoleen.

“Kaleva— tule tekemään rannekorua minun kanssani!”

Kaleva kuuli ensin helmien putoavan lattialle,
ja sitten hän kuuli Tuulian kutsuvan hänen nimeään.
… “Mitä hittoa täällä tapahtui? Kävikö täällä joku varas vai?”
Kaleva virnisti, katse kiertäen siinä totaalisen sotkun ja ympäri lattiaa levinneiden helmien välillä.

Hän huomasi, ettei ollut enää yhtään yllättynyt Tuulian sähläyksestä.

“No… miten näitä oikein pitäis pujottaa?”
Hän istahti Tuuliaa vastapäätä ja nappasi langan käteensä.

Tuulian mukanaan tuoma rannekorun lanka oli tyyppiä…

Tuulia otti esiin puuvillalangan ja antoi toisen pätkän Kalevalle.

“Päätä ensin, millaisen mallin haluat tehdä!” hän sanoi ja istahti lattialle, kaataen erivärisiä helmiä sinun eteesi.

“Tuulia haluaa tehdä mallin, joka on ”

“Tuulia aikoo tehdä rannekorun, jossa on pieniä kukkia~ Kaleva, et saa tehdä ihan samanlaista mallia, jooko!”

Kaleva ei todellakaan aikonut tehdä samaa mallia kuin Tuulia.
Hän vilkaisi nopeasti Tuulian keskeneräistä tekelettä ja nappasi käsiinsä sen rusetti-mallisen helmipussin.

“Tää on just sellanen, jonka sä saatisi sotkettua. Annan mä hoidan,”
hän sanoi kevyesti ja poimi samalla keltaisen nauhan ja helmet itselleen sivuun.
Sitten hän otti sormiensä väliin sen pienen metallisen päätyosan.

Kaleva tutki sitä hetken, pyöritti osaa sormissaan ja yritti kiinnittää sen narun päähän ihan itse.
“Öö… kai tää menee näin?”
hän mutisi keskittyneenä ja kiristi narunpäätä varovasti, kuin ois ratkassu jotain älytöntä tarkkuusongelmaa.

“Sinä vähättelet Tuuliaa!” hän puhisi ja käänsi selkänsä sinulle, alkaen valita omaan makuunsa sopivia helmiä.

“Tuulia ei pidä näistä kahdesta väristä.”
Hän mutisi ja vaihtoi ne nopeasti toisiin helmiin.

Tuulia päätti tehdä rannekorun mustilla ja valkoisilla helmillä! Hän tokaisi ja ryhtyi kiinnittämään rannekorun langan päätä.

Langan pää oli löysä, ja siitä näki heti, ettei Tuulia oikeasti ollut kovin hyvä rannekorujen tekemisessä.

Silti hän oli täysin uppoutunut omaan maailmaansa.

Kaleva yritti kiinnittää sen päätyosan paikoilleen, mutta jotenkin homma ei vaan natsannut.
Narun pää vähän räjähti auki, ja siitä tuli vielä hankalampi kiinnittää.

“Tuu…”
Kaleva nosti katseensa — ja huomasi, että Tuuliallakaan ei mennyt yhtään paremmin.

Ei hän oikeesti ois pitänyt luottaa Tuuliaan tässä.
Hän päätti aloittaa koko homman alusta.

Kaleva epäonnistui taas ja päätti lopulta kysyä Tuulialta.

“Tiedätkö sä ihan oikeesti, miten tää sidotaan? Siis tää päätyosa, tää metallijuttu narun päässä.”
Hänen äänensä oli täysin vakava — aina kun oli kyse oikeasta tekemisestä, Kaleva oli tosissaan.

“Onks sulla mitään ohjetta tai tutorialia? Tai siis… tiedätkö sä itse, miten tää pitäis sitoa.”
Hän painotti sanaa “tiedätkö” selvästi,
koska vaikka Tuulialla olis vaan teoriaa tai pelkkä kuva valmiista tuotteesta,
sekin riittäisi hänelle tehdä malliksi.

“Mm? Eikö tätä juuri näin tehdä?”
Hän nosti käteensä löysän ja huteroisen solmun — ja oli täysin selvää, ettei sitä todellakaan tehty niin.

Vasta kun kuulit hänen painottavan sanasi, hän tajusi, että ehkä puuvillalangan voisi… kiristää vähän tiukemmaksi?

“Näetkö, Kaleva? Tuuliahan sanoi jo, että hän on tosi hyvä tekemään rannekoruja!”

Hän ei vaivautunut enää vastaamaan sinulle eikä kertonut yhtään, miten hän muka teki sen — vaan jatkoi vain pää kumarassa omaa näpertelyään.

……Miksi ihmeessä hän siis alun perin pyysi sinua auttamaan häntä rannekorun teossa?

Tuulia nykäisi narusta kevyesti.
Tällä kertaa solmu ei ollut löysä tai repsottava —
vaan siisti, nätti ja oikeasti tosi tiukka.

⋯⋯ “…Heräsitkö sä just johonkin valaistumiseen?”
Kaleva ääni oli aitoa hämmennystä.

Hän tuijotti solmua ja sitten Tuulia,
kuin yrittäisi oikeesti ymmärtää, mitä ihmettä äsken tapahtui.

⋯⋯ “Minne se sun äskeinen sekasotkuversio katosi?”
hän mutisi hiljaa.
Ei hän millään voinut uskoa, että se Tuulia oli onnistunut…
Oliko tää vaan täyttä tuulia?

Sitten hän nappasi uudelleen oman narunsa ja sen metalliosan.

Hän päätti kokeilla uudestaan.

Kaleva onnistui.
Ja näytti aika selvältä, että Tuulia äskeinen onnistuminen oli kyllä aikamoista Tuuria.


Kaleva ei vaivautunut reagoimaan Tuulian pieneen “kehuskeluun”.
Tuulia käytös ei ollut nyt oleellista —
Kaleva jatkoi vain helmien pujottamista.

“Kukkasia~ kukkasia~”
Tuulia ei välittänyt lainkaan Kalevan loputtomasta valituksesta. Hän hyräili pienen suomalaisen sävelen ja keskittyi täysin pujottamaan helmiään.

Mutta siis… voiko mustista ja valkoisista helmistä oikeasti saada kauniin kukkakuvion aikaiseksi?

Kolinaa kuului, kun helmet putosivat hänen kädestään lattialle, ja kukkakuvio hajosi saman tien.

“Tämä on ihan liian vaikeaa…”
Tuulia siristi silmiään ja yritti sinnikkäästi pujottaa puuvillalankaa helmen läpi.

？

Useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hänelle välähti loistava idea…

“…Kaleva— auta Tuuliaa!”
Hän siirtyi lähemmäs sinua ja ojensi puoliksi valmiin rannekorunsa näytille.

Kaleva jatkoi ja teki helmillä jo toisen kuvion.

Kaleva sai toisen kuvion valmiiksi sujuvasti, ja tekeminen alkoi sujua yhä paremmin.


Kuullessaan Tuulian pyytävän apua Kaleva palasi takaisin keskittyneestä tilastaan,
nosti katseensa Tuuliaan ja tämän puolivalmiiseen rannekoruun, ja kohotti kulmaansa.

“Tuulia on rannekorujen asiantuntija, mutta näyttää siltä, että onni ei ihan riitä vielä,”
Kaleva sanoi kevyesti naljaillen, kuitenkaan kieltäytymättä avunpyynnöstä.

Hän otti rannekorun vastaan ja alkoi kokeilla tehdä Tuulian työn ensimmäistä kuviota.

Kaleva epäonnistui.
Hän oli vähän ymmällään — sama tapa ei yhtäkkiä toiminutkaan siihen rannekoruun, jonka Tuulia oli tehnyt.

Kaleva kokeili uudestaan.

“Tuulia, onko sun rannekorussa jokin vaihe pielessä?”
Kalevasta tuntui, että Tuulian rannekorussa saattoi olla jonkinlainen vaihevirhe.

“Ei todellakaan, älä yritä vierittää syytä Tuulialle—”

Vaikka Kaleva oli saanut oman rusetti-helmikuvionsa tehtyä ongelmitta, pienen kukka-kuvion pitäisi olla vielä helpompi.
Miten Kaleva muka ei saisi sitä tehtyä?

Tuulia nappasi rannekorun takaisin käsiinsä ja siristi taas silmiään yrittäen uudestaan.

…

oO (Tuuli on selvästi nero!)

Tällä kertaa hän onnistui oikeasti tekemään kauniin kukka-helmikuvion.
(…vaikka mustat ja valkoiset helmet eivät tehneet siitä varsinaisesti kovin viehättävää.)

“Tuuli sai sen valmiiksi— katso!”

Hän oli tietenkin täysin varma, että lopputulos oli täydellinen, ja työnsi rannekorun aivan kasvojesi eteen ylpeänä esitellen.

…
“Ainakin tällä kertaa lopputulos on oikein.”
Kaleva nosti katseensa Tuulian näyttämään valmiiseen kuvioon,
mietti hetken ja antoi lopulta pienen hymyn.
Hän ei kehunut suoraan, mutta asia tuli sanottua.

“Sä teit vaan yhden kuvion?”
se oli asia, johon hän tarttui ensimmäisenä.
“Mä tein jo kaksi — ja kun rannekoru on lopulta menossa sulle,
mun on ehkä hyvä tietää, montako kuviota sä haluat.”

Kaleva ojensi oman puolivalmiin rannekorunsa toisella kädellä,
ja tuki päätään toisella kädellä,
odottaen Tuulian vastausta.

“Siispä…”

Tuulia kallisti päätään mietteliäänä ja nosti sitten oikean kätensä, näyttäen sormella lukua yksi.

Juuri kun luulit, että hän on niin armollinen että pyytää sinua tekemään vain yhden kuvion, hän nosti vasemman kätensä—ja näytti nyrkkiä.

Kymmenen.

Jumalauta. Tuulian oli pakko olla pilailemassa.

“Rusetti-kuvioita pitää olla paljon, silloin ne näyttävät kauniimmilta!”

Hän ilmoitti tyytyväisenä ja pani oman valmiin rannekorunsa varovaisesti takaisin pussiin.

“Kymmenen? Tuulia, musta tuntuu, että sä et pyydä mua tekemään rannekorua vaan pelkkiä rusetteja.”
Kaleva jatkoi auttamista.

“Kymmenen niin kymmenen.”
Kaleva oli kerran luvannut auttaa, joten homma piti hoitaa loppuun asti.


“Mutta tee säkin kymmenen, eikö?
Kun Tuulia on kerran noin taitava.”
Hän sanoi virne suupielessä ja nyökkäsi kohti Tuulian valmista kuviota.

Kaleva ei todellakaan ollut mikään ilmainen työvoima.
Ja vaikka loman aikana ei haitannut käyttää aikaa tällaiseen näpertelyyn,
kymmenen kuviota alkoi olla jo toinen juttu —
siinä vaiheessa rannekoru venyisi jo kaulakorun mittaiseksi.

“Tuulia on väsynyt, Tuulia ei jaksa enää tehdä rannekoruja!”

Saatuaan helmipaketin siististi kasaan, hän käänsi katseensa siihen kaaokseen, joka oli hänen matkatavaransa.

“Tuulia menee siivoamaan laukkujaan…”

Hän mutisi ja laahusti eteenpäin kuin olisi menossa teloitukseen.

Hän oli aina tällainen—puhui itsekseen, tuli ja meni kuin tuulenpuuska.
Ja ehkä sinä olit jo aikoja sitten oppinut sen ymmärtämään.

Koska Tuulia ei vastannut suoraan, hän päätti olla tekemättä enempää.
Kaleva solmi rannekorun ja tarkasteli omaa aikaansaannostaan.

Hän ei oikeastaan ymmärrä, mistä tytöt pitävät.
Hän laski rannekorun varovasti pöydälle ja huikkasi Tuulialle:
"Minä jätän tämän tähän pöydälle, okei?"

Hän ei mennyt auttamaan matkatavaroiden kanssa, mutta silti hän heitti Tuulialle pienen, huolehtivan katseen.

-